Tuli kirkkoon mies ja lapset

Rakastuin lauluun Kirkossa jo kauan ennen kuin sitä riparilla Nuoren seurakunnan veisukirjasta tunteella veisailtiin. Olisinkohan kuullut sen ensimmäisen kerran serkkuni esittämänä jossain suvun tapahtumassa? Näitä joulun alla ottamiani kuvia katsellessani laulu alkoi soida taas päässäni. Jos liikutuin siitä teini-iässä, arvata saattaa tunnemyllerryksen määrän nyt kun katselin omia lapsiani nököttämässä kirkon penkissä isänsä vieressä.

Olen viime aikoina pohdiskellut suhdettani kirkkoon. Isovanhempani tekivät elämäntyönsä evankelis-luterilaisen kirkon piirissä, joten vaikka vanhempani eivät lapsuudessani enää kirkkoon kuuluneetkaan, mummon ja papan vaikutus heijastui omaan suhteeseeni selvästi. Myös esimerkiksi kotipaikkani leirikeskuksesta on kesä- ja talvileirien myötä tullut minulle äärettömän rakas paikka. Riparin jälkeen kirkko jäi elämässäni kuitenkin (häitä lukuun ottamatta) melko näkymättömäksi instituutioksi, niin kuin todennäköisesti monella muullakin suomalaisella. Joulukirkkokin hiipui jossain vaiheessa perheemme aattoperinteistä pois. 

Omien lasteni myötä kirkosta on kuitenkin tullut taas osa elämää: olemme käyneet neljällä perheleirillä (minä henkilökohtaisesti jo odotan innolla seuraavaa kesän aloittavaa leiriä), osallistuimme miehen kanssa Perheen palikat -kurssille, esikoinen käy seurakunnan kerhossa ja minä kuopuksen kanssa seurakunnan perhekerhossa samaan aikaan. Olemme myös osallistuneet tyttöjen kanssa muutamia kertoja lasten jumalanpalveluksiin.

Minulla on eriäviä mielipiteitä luterilaisen opin kanssa esimerkiksi lapsikasteesta, mutta olen oppinut elämään kirkon kanssa sovussa niistä huolimatta. Viime aikaisten mediassa käytyjen keskustelujen pohjalta näyttää kuitenkin vahvasti siltä, että koko kansan kirkon ajat ovat ohi. Se taitaa olla vääjäämätöntä. Seurakuntien toiminnassa on varmasti ilmaa ja sitä on ehdottomasti tervettäkin järkeistää, mutta nimenomaan instituutiona uskoisin silti, että kaikesta huolimatta kirkolla voisi edelleen olla paikka suomalaisessa yhteiskunnassa. Liekö kyseessä perinteitä ja muistoja vaaliva luonteeni, mutta tulen olemaan surullinen jos ja kun kirkko katoaa sellaisena kuin olemme oppineet sen tuntemaan.

Tarkoitukseni oli hieman kertailla joulun ajan tapahtumia, mutta näinpä se aihe kuvia katsellessani muuttuikin... 

Millainen suhde Sinulla on kirkkoon?

Kenen lauluja laulat?

En kiinnittänyt juurikaan huomiota alkoholilain uudistuksien aiheuttamaan keskusteluun, ennen kuin se tänään facebookissa pompsahti silmilleni Vanha Viinakon Laki -kampanjan myötä. Ensin vain huokaisin, niin kuin varmasti moni muukin, että kaikista maailman epäkohdista tämäkö nyt tosiaan sai suomalaiset nousemaan barrikadeille. Sitten katselin lisääntyviä pullojen kuvia ja päätin tutustua aiheeseen hieman tarkemmin.

Hallituksen esityksen pääasiallinen sisältö löytyy täältä. Lyhyesti sanottuna alkoholilain kiristyksen tärkein tavoite on ”rajoittaa mietojen alkoholijuomien mainontaa siten, että lapset ja nuoret altistuisivat alkoholimainonnalle nykyistä vähemmän”. Toimenpiteen tavoitteena on myös osaltaan vähentää alkoholin kokonaiskulutusta.

Olemmeko tähän asti samaa mieltä, että ihan hyvältä kuulostaa?

Nyt pitäisi ennen kaikkea miettiä

1. Vaikuttaako mainonta ihmiseen? Markkinointi ja sen ympärillä pyörivä koneisto olisi käsittääkseni täysin turha mikäli näin ei olisi. Lisäksi hallituksen esityksessä todetaan, että kyllä, ainakin  "alkoholimainonnan vaikutuksista on saatu uusia tutkimustietoja sen jälkeen, kun mietojen alkoholijuomien mainonta vapautettiin. Tämän näytön mukaan alkoholimainonta lisää osaltaan lasten ja nuorten juomista." 
2. Pitääkö alkoholin kaltaista ainetta markkinoida? Eiköhän sen halutessaan löydä ilman ylimääräisiä synnytettyjä mielitekojakin? Kaipaako joku vielä niitä menneitä Malboro-mainoksia? Emmekö voi yhteiskuntana paremmin nyt kun isoveli puuttui peliin ja tupakkalakeja kiristettiin?

Mikäli olemme yksimielisiä ja haluamme vähentää nuorten alkoholin kulutusta, niin eikö meidän tulisi olla valmiita toimimaan sen eteen? Eikö asian pitäisi olla ihan selvä mikäli tutkimustulokset osoittavat, että alkoholin markkinointi lisää kulutusta?

No mutta sitten ovat ne koko kohun herättäneet ylilyönnit. On poloisia Koffin hevosia ja esteettistä silmää hiveleviä terassivarjoa, tunteita herättävään maamerkkiin asti. Mutta ei kai mainosvarjojen poistaminen terasseilta voi olla sen suurempi synti kuin muovikalusteidenkaan? Eiväthän ne rehellisyyden nimissä varsinaisesti luo miellyttävää katukuvaa muutenkaan? Maamerkistä puhumattakaan. Ja eikö hevoskärry ole näkynä nimenomaan lapsia kiinnostava? Sen vuoksi ei ole mielestäni lainkaan perusteetonta kajota sen perinteikkääseen ulkoasuun. Suurinpana kauhistuksena tuntuu kuitenkin olevan facebook -jakamisen rajoittaminen, joka sekin tarkemman lukemisen pohjalta, provosoivan otsikon jälkeen, osoittautui koskevan ainoastaan jakamista esimerkiksi panimon sivuilta. Alkoholin mainontaa rajoitettaisiin siis myös facebookin puolella. Ei niinkään yksilön sananvapautta.

Jonkin verran työssäni sääntöjä miettineenä ja niiden noudattamista valvoneena tiedän, että on selkeämpää pitää joko tai -säännöt, kuin poikkeuksen poikkeuksen poikkeuksia sisältävät. Päätöksiä on hankalaa tehdä niin, että tämä pätee aina, paitsi silloin kun on kyse tunnesiteistä, estetiikasta tai jollekin vaan tulee paha mieli. Ehkä hepo hirnahtaa ihan yhtä iloisesti ilman niitä Koffin logojakin? Eikös se nyt olisi ihan epistä muita tuottajia kohtaan jos näin ei olisi?

Liekö tämänpäiväinen kampanja herättänyt montaa turmiolan tommia henkiin, mutta on se varmasti osaltaan luonut jopa yltiöpositiivista asennetta alkoholiin. Huolestuttavinta kampanjassa on sen foorumi, jossa monet alaikäiset katselevat tänään kun tuttujen aikuisten naamat vaihtuvat pulloiksi.

Mieti siis hetki kuka todella hyötyy tästä kampanjasta. Se ei varmasti ole suomalainen nuoriso, mutta onko se myöskään se peräänkuulutettu sananvapaus?
Sivustaseuraajan silmin se näyttäisi olevan vain ja ainoastaan alkoholibisnes.

Ja nyt teille kaikille, jotka haluatte vaikuttaa asioihin!

Ystäväni julkaisi muutamia päiviä sitten facebookissa haasteen, joka jäi mieleeni kummittelemaan, mutta johon en ole siitä huolimatta vielä uskaltanut ottaa osaa. Ole sinä minua rohkeampi!

Tässä olisi mahdollisuus saada jotain todella merkittävää aikaan!

Sydämiä syksylle

Sain Katjalta haasteen miettiä syksyn parhaita puolia. Syksy symboloi usein (ainakin minun mielessäni) kesän jälkeen jopa kuolemaa, eikä ihan suotta. Mutta etenkin tällainen värikäs ja aurinkoinen syksy saa miettimään, onko tämä poloinen vuodenaika saanut vähän liikaa ja epäreilusti parjausta osakseen edustaessaan meille suomalaisille myös vapauden loppumista. (Mitä jos se pitkä loma olisikin aina syksyllä, inhoaisiko sitä silloin yhtä paljon?) Onhan pimeys, viilenevä ilma ja kaiken kasvavan pois variseminen kiistämättä surullista, synkeällä mielellä jopa sietämätöntä, mutta on syksyssä paljon hyvääkin

Tässä muutamia syksyssä minua sykähdyttäviä asioita siinä järjestyksessä kun ne mieleeni pompsahtivat.

♥ 

Syksyllä on synttärit. Niin omani, miehen kuin esikoisenkin. Minä en harmikseni ole kova valmistelija, mutta viihdyn juhlissa (etenkin niissä muiden järjestämissä) yleensä loistavasti. Ihmisiä ja hyvää ruokaa, mitäpä sitä muuta voisi kaivata? Synttäreissä on juhlimisen lisäksi kivaa myös aamiainen vuoteessa, joko sen saaminen tai sen sinne toimittaminen.

♥ 

Aloimme miehen kanssa seurustella syksyllä 1998. Siihen ensimmäiseen syksyyn liittyy paljon ulkoilumuistoja - pitkiä keskusteluja ja pussailua metsissä, kallioilla, kukkuloilla. Kaksi teiniä ei viihtynyt rakastumisen alkuhuumassa paljonkaan sisällä vanhempien silmäin alla. Yksi yö valvottiin läheisen leirintäalueen laiturilla, josta mies lähti aamulla suoraan jääkiekkopelimatkalle. Se oli ihana yö ja yksi rakkaimmista muistoistani, mutta kun kerran vuosien päästä mies kysyi lähtisinkö hänen kanssaan enää laiturille istumaan yöksi, pakko oli tunnustaa, että vakiintumisen myötä mukavuudenhalu voitti, enkä enää oikein olisi viitsinyt kun siellä oli niin kauhean kylmäkin...

♥ 

Kypsien omenien huumaava tuoksu. Omassa lapsuuden pihassa ei kasvanut omenapuita, mutta naapuripihojen omenat levittivät houkuttelevaa tuoksuaan jopa siinä määrin, että pakko oli joskus käydä kavereiden kanssa omppuvarkaissa. Myöhemmin tuoksu tuli erityisen rakkaaksi juuri seurustelun aloituksen myötä: miehen kodin pihassa kasvoi kolme viisikymmenvuotiasta omenapuuta, jotka syksyisin suorastaan nuokkuivat omenia. Joka syksy niiden tuoksu toi mieleen sen ensimmäisen kun siinä talossa vierailin. Myöhemmin niitä omenia kerättiin sankokaupalla ja soseutettiin pakkaseen kattiloittain (toinen huumaava tuoksu). Pari vuotta sitten puut piti lahoamisen vuoksi kaataa, mutta joka syksy niitä edelleen kaipailen.

♥ 

Olen herkkä (myös) lämpötilojen vaihtelulle. En pidä kylmästä, mutten myöskään kuumasta. Usein alkusyksystä huomaan, että nyt, NYT on ihan paras lämpötila. Ei kylmä eikä kuuma, ei edes viileä tai lämmin. Sellainen sopiva. Ihan täydellinen oikeastaan. Ja vähän myöhemmin, kun vaan osaa pukeutua oikein, se sellainen kirpsakkaan kuulas syyssää on myös aika miellyttävä.

♥ 

Vaikka syksy edustaakin usein kuolemaa (kesän loppu, kasvun loppu, vapauden loppu), on se myös uusien alkujen aikaa. Syksyllä salit ja harrastuspaikat täyttyvät innokkaista uusista elämäntapojen muuttajista. Aloittaminen on helpompaa kun se ikään kuin kuuluu asiaan. Velvollisuudet astuvat kesän haahuilun tilalle ja joskus se tekee ihan hyvää, ihminen kai tarvitsee rajoja kuitenkin?

♥ 

Vaikka rytmi ja rutiini palaavat, on syksyllä kuitenkin vapaahetkinä vapaus olla vaan. Ei tarvitse potea huonoa omaatuntoa menetetyistä auringonsäteistä. Lasten myötä tämä puoli tosin on hieman menettänyt merkitystään, sillä kotiin jäädessä ei kuitenkaan voi katsoa elokuvia tai lukea kirjaa (ainakaan itse valitsemaansa) ja syyllisyys tulee, jos ei kesäpäivän tuhlaamisesta, niin lasten happivaraston köyhdyttämisestä. Mutta vauhti hiljentyy joka tapauksessa syksyllä ja se on vauhdikkaan kesän jälkeen yleensä ihan mukavaa. Lastenkin kanssa voi silloin tällöin pitää yöpaita-askartelu-pelailu -päiviä.

♥

Syksyllä on ihan huikaisevan kauniita hetkiä. Järjestelmäkamerani on nököttänyt kaapissa jo useamman kuukauden. En ole saanut edes lapsia kuvattua, kauniista maisemista puhumattakaan, mutta onneksi mukana kulkee aina melko hyvän kameran omaava kännykkä. Sen kätköistä sain muutaman syyskuvan tähänkin napattua.

Omaa aikaa - ystäviä, elokuvaa ja kirjoja

Tovi taas vierähtänyt. Kivoja aiheita on tullut ja mennyt, ei vaan aika millään tunnu riittävän, vaikka kuinka mieli tekisi tähän blogiin paneutua enemmänkin. No, näillä mennään. Tulipa taas syksyn alettua surkuteltua kohtaloani kolmestaan tyttöjen kanssa, joten täytyy myös todeta, että mies on yrittänyt kovasti järjestää minulle vähän vapaata kotona käydessään. Aloitin tämän postauksen jo muutamia viikkoja sitten, joten hieman viiveellä ollaan tapahtumissa, mutta...

Satuin avaamaan telkkarin kesken Totuus rakkaudesta -ohjelman, jossa Raija Pelli selitti, ettei hänen mielestään ole olemassa mitään "omaa aikaa", on vain aikaa, joka sitten vietetään kuka mitenkin. Tai jotain. En ehkä ihan oikein päässyt tuohon Raijan ajatukseen kiinni. Kutsuttiin sitä sitten millä nimellä tai käsitteellä tahansa, se oma aika kai edustaa sitä (etenkin pienten lasten äitien?) tarvetta olla ja tehdä hetki ihan mitä itse haluaa ilman vastuuta kenestäkään toisesta. Joten Raija, lillukanvarsia, sanon minä.  

Mitä sitten itse kaipaan siltä omalta ajaltani? Minä en viettänyt kovin aktiivista elämää ennen lapsia, joten en sitä kaipaa edelleenkään. Parasta mitä vapaa-ajalla tiedän on ystävien ja/tai perheen (minulla ne usein sekottuvat sopivasti) kanssa vietetty aika, lukeminen ja elokuvien katselu. Ennen lapsia miehen työreissujen aikana kävin vuokraamassa kulman FilmTownista 7 elokuvaa/7 vuorokautta/7 euroa (ei oltu silloin Netflixiä vielä keksittykään) ja katselin lainaamiani elokuvia oikein tyytyväisenä kaikki illat. Ei minulla kovin suuria haaveita nytkään ole, joskus vain ikävöi sellaisia rauhallisia hetkiä kun kuulee omat ajatuksensa.

Joitain viikkoja sitten ihan kokonainen oma päivä järjestyi kun hyppäsin junaan Tampereelle. Olemme viiden opiskelukaverini kanssa pitäneet säännöllisen epäsäännöllisesti, mutta kovin uskollisesti kuitenkin, yhteyttä toisiimme vuosittain. Nyt yksi meistä muutti Yhdysvaltoihin, joten pikatapaaminen ennen sitä piti järjestää. Lähdin aamujunalla ja tulin kotiin illalla. Tampereen päässä kävimme syömässä ja kyläilemässä ja oleilemassa. Rakkaiden ystävien seura virkisti kummasti ja oikeastaan jo pelkät junamatkat rentouttivat: ostin niitä varten oikein Säkenöivät hetket -mikinkin. Välillä tuijottelin vain ikkunasta ulos ja niin, facebookkailin toki myös (aiaiai).

Tästä pieni hyppäys mikien problematiikkaan. Mikihän on ihanteellisimmillaan mukana kulkeva tylsien hetkien viihdyke. Mutta jos se itse kirjakin on tylsä, niin kuin ensimmäinen mikini Anna-Leena Härkösen Ei kiitos, ei sitä halua lukea, vaikka se mukana olisikin. Sitä sitten terveysaseman vastaanotolla mieluummin näprää kännykkäänsä, lueskelee lehtiä tai vaikka pureskelee kynsiään, kuin lukee kirjaa joka ei oikeastaan kauheasti kiinnosta. No sitten jos kirja onkin kovin mielenkiintoinen, niin kuin nyt Katja Kallion Säkenöivät hetket vaikuttaisi olevan, sitä tekee mieli lukea aina muulloinkin kuin vain junassa tai kahvilassa. Sitä tahtoisi lukea lapsia nukuttaessaan, nukkumaan mennessään, ja vaikka vessassa jos muita tilaisuuksia ei ole tarjolla. Mutta sittenhän ei enää kohta olekaan mikiä laukussa luettavana.

Note to self: täydellinen miki on kiinnostava, mutta ei koukuttava.

Heti Tampere-lauantain jälkeisenä keskiviikkona lähdin iltapäiväksi kaupungille itsekseni pyörimään. Meinasin ihan häkeltyä kaikista niistä mahdollisuuksista ja koluamattomista kaupoista, jotka eteeni aukesivat: kokonainen iltapäivä ihan yksin! Mihin käyttää kaikki tämä aika kahden käden heiluessa täysin vapaana tekemään ihan mitä vain aivoni niiden keksii käskeä tehdä. Hetken mietittyäni päätin kiertää kenkäkaupat. Ja lopulta tämä ikuinen jahkailija osti sekä kävelykengät että vaelluskengät! Yleensä kierrän ja mietin ja pohdin ja ämpyilen ikuisuuksia ennen kuin päätän ostaa mitään (kuvaavaa ehkä on, että kuljin tähän asti kesät talvet lähes päivittäin noin kahdeksan vuotta vanhoissa Superstareissa, joissa on reikä pohjassa), mutta jos äitiys on jotain minulle opettanut niin sen, että pitää toimia kun siihen on mahdollisuus.

Shoppailun jälkeen ehdin vielä käydä salaatilla Miriam'sissa ennen kuin siskoni liittyi seuraani ja siirryimme elokuviin katsomaan Kesäkaverit. Elokuva oli positiivinen yllätys: suomalaiseksi poikkeuksellisen kepeä ja aika hauskakin. Perusjuoni on perinteinen, mutta käsikirjoituksen ansiot ovatkin yksittäisissä kohtauksissa, dialogissa ja ajoittaisissa oivalluksissa. Hyvän tunnelman luovat myös näyttelijät, joista erityisesti minulle entuudestaan tuntematon Anna Paavilainen loistaa suorituksellaan. Henkilökohtaisesti eniten huvitti Pihla Viitalan isosiskohahmo synnytyskertomuksineen kaikkineen: käsikirjoittaja on tainnut viettää aikaa lapsiperheiden kanssa enemmänkin - kenties vielä itse lapsettomana? Tunnistin itseni ja nauroin pari kertaa jopa ääneen. Olisi voinut ollut kiva nähdä roolissa myös Armi Toivanen, joka ensinnäkin on Anna Paavilaisen näköinen ja olisi siten sopinut isosiskoksi, mutta joka myös olisi saattanut saada roolista vieläkin enemmän irti.

Tämä elokuva olisi pitänyt ehdottomasti julkaista keskitalvella kun lämpö ja aurinko ovat muisto vain. Silloin se olisi saanut vielä suuremman merkityksen ja yksi rooli olisi noussut yli muiden - Suomen kesä. Nyt helteisen kesän jälkeen syksyn alkaessa kesämaisemat eivät tuntuneet ollenkaan niin eksoottisilta kuin ne varmasti jo parin kuukauden päästä tulevat olemaan.

Näihin kesäisiin kuviin ja tunnelmiin!

Sunday Night Magic

Olen mahdollisesti jo maininnut, että olemme mieheni kanssa melko tosi erilaisia.

(Jos minä olisin koala niin mieheni olisi kenguru, jos minä olisin Nalle Puh niin mieheni olisi Tiikeri, jos mieheni olisi pikauimari niin minä harrastaisin kuviokelluntaa ja niin edelleen, if you catch my drift...)

Yksi kesän parhaista muistoista on elokuun alun hääpäivän vietto kokonaisen vuorokauden verran. Illan menojen jälkeen nautittiin takapihalla rauhallinen aamiainen jo 

12 avioliittovuoden kunniaksi.

Mutta ainakin yksi asia meitä yhdistää:
me molemmat tykkäämme Woody Allenin elokuvista. Ainakin monista.

Sunnuntai-iltana pääsimme kahdestaan katsomaan Woody Allenin uusinta
- Magic in the Moonlight.

Elokuvan jälkeen kysyin miehen mielipidettä, johon hän vastasi Colin Firthin elokuvassa ylikorostettua brittiaksenttia jäljitellen: "an absolute bore!"
Ja totesi meinanneensa nukahtaa useampaan otteeseen.
(Siitä tulikin mieleeni kaksi pienen vauvan väsynyttä vanhempaa, jotka menimme yhteisestä vapaa-illasta riemuissamme katsomaan James Bond - Skyfall -elokuvaa ja nukahdimme molemmat...)

Minusta Magic in the Moonlight oli visuaalisesti kaunis elokuva eikä täysin vailla woodyallenmaista viehätystäkään, mutta olihan se tosiaan vähän turhan pitkäksi venytetty ja ajoittain junnaava.

Pääasia kuitenkin, että saimme viettää hieman kahdenkeskistä aikaa ennen kuin mies kirmasi, jos ei nyt tismalleen elokuvan maisemiin, niin Ranskaan joka tapauksessa.

Tämä on syksy

Kävellessämme maanantaina tyttöjen kanssa kauppaan kaatosateessa harmaudessaan uhkaavan taivaan alla, päässäni alkoi soida Samuli Putron ääni

Tämä on syksy

tämä on syksy

tämä on syksy ja nyt

Olkoonkin vielä elokuu, kyllä se syksy taisi jo alkaa. Sateinen ilma ja esikoisen kerhon sekä tanssiharrastuksen alkaminen tietysti saivat osaltaan syksyisen tunnelman aikaan, mutta varsinaisesti syksyn vasten kasvoja heitti puolison kanssa tehty kalenteri-check, jossa selvisi, että lokakuun puoleen väliin miehellä on joka viikko joku reissu.

Jotenkin se kesän jälkeen taas pääsi yllättämään. En ymmärrä miksi, onhan miehen työnkuva ollut tiedossa jo vuosia. Jossain alitajunnassani ilmeisesti edelleen elättelen haaveita sellaisesta Pieni talo preerialla -tyyppisestä, syödään yhdessä viideltä ruoka, käydään perheenä kaupassa ja torstaisin on aina viikkosiivous -elämästä. Miten muuten selittyy tämä joka kerta toistuva pettymyksen tunne? 

Tilanne kuitenkin on mikä on: mies tekee työtä joka kiinnostaa, ja niin kuin jo aiemmin todettu, kyllähän se työ myös mahdollistaa meidän koko perheellemme monia asioita. Ainoa tapa vaikuttaa tähän jatkuvaan mielenipahoittamiseen on muuttaa asennetta. Yritän tästä eteen päin ajatella niin, että minä olen lähtökohtaisesti viikot yksin tyttöjen kanssa. Ehkä ne miehen kotipäivät- ja viikot ovat silloin iloisia yllätyksiä eivätkä lyhyelläkään varoitusajalla ilmestyvät reissut tunnu niin pahoilta. 

Koetan myös löytää jokaisesta ikävältäkin tuntuvasta tilanteesta jotain hyvää. Nytkin voin lohduttautua sillä, että tällä kertaa suurin osa työmatkoista koskee vain arkipäiviä eikä mene viikonloppujen yli. Ja sillä, että osa on myös ihan Suomen kamaralla, jolloin ollaan sentään samalla aikavyöhykkeellä soitteluja ajatellen ja toisen voi vaikka hätätilanteessa hälyttää muutaman tunnin varoitusajalla paikalle. Ensin olin myös jo ihan valmis hylkäämään kaikki orastavat suunnitelmat uudesta (tai jopa uusista) harrastuksista työväenopistossa, mutta ehkä nekin onnistuvat äidin ja siskon avustuksella (vink vink jos luette...)

Nyt ensimmäinen arkiviikko tyttöjen kanssa kolmestaan alkaa olla lopuillaan ja ihan hienostihan me taas pärjäsimme. Ehkä tämä syksy tästä lähtee kunhan arki alkaa rullata omalla painollaan.

Mutta syksyn haikeudesta vielä kesän riemuihin. Olemme jo kolmena vuotena peräkkäin aloittaneet kesän seurakunnan perheleirillä ja päättäneet sen oman sukumme (äitini sisaret puolisoineen, lapsineen, lapsenlapsineen) sukuleiriin Tampereella. Sukuleiri kokoontui nyt edellisenä viikonloppuna ja oli aivan mahtava päätös ihanalle kesälle. Noin kolmenkymmenen eri ikäisen leiri sisälsi innokasta laulua ja musisointia, välillä jopa hysteeristä naurua, riehakasta tanssia, syvällisiä ja ei niin syvällisiä keskusteluja, kaksi tunnelmallista iltanuotiota, syömistä ja herkuttelua, kiihkeitä kisailuja kovin kilpailuhekisessä kokoonpanossa ja ennen kaikkea läsnäolevaa yhdessäoloa. Hienoa kuulua isoon sukuun ja upeaa, että olemme taas löytäneet toisemme tämän leirin myötä - olimme jo hieman eksyneet omille teillemme.

Lämpimien muistojen lisäksi tytöt saivat mukaansa isotädiltään myös lämpimät sukat viileneviin keleihin. Tätini muisti tyttöjä myös satukirjoilla, joihin tutustumme kirjoja edelleen rakastavan esikoisen kanssa pikimmiten.

Villasukista oli haastavaa saada kuvia, sillä kuopuksesta on kävelemään oppimisen myötä kuoriutunut varsinainen vauhtimimmi. Aina ennen niin kovin rauhallisesta ja itsekseen istuskelevasta tytöstä on tosiaan tullut ihan uusia piirteitä esiin ja oma tahtokin on löytynyt, voisi jopa sanoa, että pieniä viitteitä uhmastakin ollaan jo nähty.

En oo koskaan...

Levottomat -elokuvastakin tutussa pelissä, jossa pisteitä saa tekemättömyydestä, (ja jossa olen aina sen vuoksi niin kovin hyvin pärjännyt), saan yleensä aina pisteen siitä, etten ole koskaan käynyt Virossa.

Meinasi jäädä tämänkin kesän suunniteltu reissu väliin, kun lähtö oli sovittu maanantaille ja perjantai-iltana tajusimme, että kuopuksemmekin tarvitsisi mitä luultavammin passin. Viikonloppuna kaikki virastot ovat tietysti kiinni ja netissä oli aiheesta ristiriitaista informaatiota, mutta saimme lopulta lentokentän poliisiasemalta (melko varman) tiedon, että pikapassin voisi saada jo maanantai-aamuna. Koska laivamme oli määrä lähteä päivällä, päätimme matkustaa Helsinkiin jo sunnuntaina ja hakea pikapassia Pasilan asemalta.
 

Pakkailut jäivät perinteisesti pääosin sunnuntai-aamulle, jolloin huomasimme, että minun ja esikoisen passit olivat muuton jäljiltä kadoksissa. Kaksi varastoa ja vaatehuoneellinen täynnä purkamattomia laatikoita saivat etsinnän tuntumaan toivottomalta. Passia penkoessa tulikin myllättyä paljon jo paikkansa saanutta ja ladottua epämääräisiin röykkiöihin purkamattomia laatikoita.

Passien vihdoinkin löydyttyä useiden tuntien jälkeen, havaittiin, että miehen avaimet olivat kadonneet passien metsästyksen tiimellyksessä. Niitä sitten etsittiin toinen tovi. Tämä kaikki tapahtui noin 30 asteen helteessä saman aikaisesti kun yritimme pakata matkatavaroita kahden tuskastuneen lapsen purkaessa niitä. Ikuisuudelta tuntuneen aamupäivän päätteksi saimme kuitenkin lopulta sullottua tavarat ja itsemme kuumaan autoon. Moottoritiellä huomasimme, että matkasänky oli unohtunut, joten kerran piti vielä kääntyä takaisin.

Alkutahmeudestaan huolimatta matka sujui loistavasti. Vietimme mukavan sunnuntai-illan Helsingissä paikallisten ystävien kanssa ja maanantaina suuntasimme kulkumme passin saatuamme kohti Viroa ja Saarenmaata. Matkustimme esikoisen kummien ja seitsenkuisen kummityttömme kanssa. Meillä aikuisilla on jo pitkät matkustusperinteet keskenämme ja olen iloinen, että ne jatkuvat lasten syntymän jälkeenkin. Edellisen matkan teimme yhdessä Italiaan keväällä 2013 (siitä voit lukea täältä ja täältä), mutta silloin tämän kesäisestä seurueestamme kaksi oli vielä mahoissaan.

Virossa vietimme alkuviikon Saarenmaalla ja reissun viimeiseksi yöksi siirryimme vielä Pärnuun. Vaikka matka sujui lastenkin kanssa oikein leppoisasti, olivat kädet silti sen verran täynnä, etten saanut juurikaan napsittua kuvia, vain ihan muutamia kännykällä. Esikoisen kummitäti oli ahkerampi, joten päätin käyttää hyväkseni hänen tekemiään postauksia. Saarenmaasta pääset lukemaan tästä ja Pärnusta tästä.

Niinpä siis menetin pisteeni en oo koskaan -pelissä, mutta kyllä kannatti! Matka oli onnistunut ja voisin mielelläni vierailla Virossa uudestaan. Tallinnakin jäi vielä seuraavaan kertaan.

Ihana, aurinkoinen ja meidän perheessä kovin hektinen kesä alkaa olla lopuillaan. Katse kääntyy syksyyn ja arkeen. Me alamme vasta nyt oikeastaan tutustua tähän uuteen kotiin ja asuinympäristöön normaalien rutiinien alkamisen myötä.

Värikästä ja raikasta syksyä kaikille!